Koulussa on parasta olla kiltisti

Kuurojen koulussa luokkakoot ovat pieniä

Batanbalan Kuurojen koulu

Kuurojen koulu sijaitsee Kabasandan kylässä ja sinne on noin puolen tunnin ajomatka. Se taittuu kätevästi ambulanssilla. Vastaanotto ei ole sattuneesta syystä niin riehakas kuin yleensä. Lapset tarkastelevat muzunguja uteliaina ja vähän ujoina. Koulun rehtori ottaa meidät lämpimästi vastaan. Koulu on yksityinen sisäoppilaitos, jossa opiskellaan englantia, viittomakieltä ja muita yleisiä aineita. Oppilaita on 45 lasta.

Koululla harjoittelussa oleva saksalainen Kathrin kertoo oppineensa nopeasti Ugandassa käytetyn viittomakielen. Minä muistan miten viitotaan suomalainen. Oma nimi tuottaa vaikeuksia kun sormet eivät meinaa taipua millään. Koulun rehtori opettaa meidät viittomaan hyvää huomenta. Sitä viitotaan ahkerasti kun tutustumme eri luokkiin. Luokkakoot tässä koulussa ovat pieniä, jopa neljän hengen ryhmiä ja se on hyvä juttu. Osa opettajista on myös kuuroja. Koulussa on lukukausimaksut. Ne tuottavat joillekin perheille ongelmia. Oppilasta ei kuitenkaan laiteta koulusta pois, jos vanhemmilla ei ole varaa maksaa maksuja. Kuurona ei ole Ugandassa helppo olla. Monesti kylissä asuvat perheet, joilla on kuuro lapsi, puhuvat vain lugandaa tai jotain muuta heimokieltä, eivätkä osaa viittoa. Kun perheen lapsi opiskelee kuurojen koulussa kirjoittamaan englanniksi voi tästä tulla kommunikaatiovaikeuksia perheessä.

Kuurojen koulun ilmapiiristä jää hyvä mieli. Henkilökunta näyttää aidosti välittävän suojateistaan. Lapset nukkuvat kerrossängyissä suurissa saleissa. Tytöille ja pojille on molemmille omat salit. Kuurojen koululla päästään oppimaan myös käden taitoja. Ompelupajassa valmistuvat hienot afrikkalaiset mekot ja paidat. Puuverstaalla taas päästään tekemään erilaisia kaiverrustöitä. Paikassa on myös oma mylly, jossa jauhetaan viljaa.

Kibuukan koululaiset

Matolääkkeitä Kibuukan koululaisille

Eniten olen odottanut vierailuja koulussa. Kibuuka on suuri ala-aste, jossa on noin viitisensataa oppilasta. Taas jaamme koulun henkilökunnalle kyniä pakollisten ”Greetings from Finland”. Sama litania on toistunut aika monta kertaa. Koulun oppilaat kootaan luokista ulos pihalle. Teemme esittäytymiset ja kaikki toistelevat nimiämme vuoron perään. Sitten alkaa toimintaosuus. Emme ole turhan pantteina täällä, vaan jakamassa matolääkkeitä. Jokaiselle parille annetaan oma luokka. Meille tulee Leenan kanssa ekaluokkalaiset. Lapsia on varmaan viitisenkymmentä. Teen virheen, kun kaivan tuliaislyijykynät laukusta liian aikaisin esiin. Kaikki tuijottavat vaan niitä. Minä jaan matolääkkeitä yhden per pieni koululainen. Tekisi mieli pistää yksi omaankin suuhun. Meillä on nimittäin edessä sama juttu. Madot ovat täällä tosi yleisiä. Lapset ottavat kiltisti matolääkkeen ja opettaja kirjaa kunkin nimen ylös. Leenalla on muovirasia täynnä kiiltokuvia, niitä riittää useita jokaiselle. Lyijykyniä ei riitä jokaiselle, ikävä kyllä. Niistä taistellaan kyynärpäätaktiikalla. Lapset villiintyvät täysin, kun otamme muutaman valokuvan. Kaikki pomppivat riemusta kiljuen. Opettaja antaa parille villimmälle lapselle kurinpalautusta läpsäyttämällä heitä. Tämä näyttää suomalaisten silmissä hurjalta. Meidän koulumaailmassa tulisi tupenrapinat. Opettaja nappaa myös lyijykynät kahdelta lapselta itselleen. Ärsyttää todellakin ja tekisi mieli ottaa ne takaisin. Olemme Leenan kanssa vähän ihmeissämme, mutta tämä tuntuu olevan yleistä täällä. Suomalainen koululainen uhkaisi varmaan välittömästi lastensuojeluviranomaisella. Täällä ruumiillinen kuritus on hyvin yleistä ja korvapuusteja jaetaan helposti. Toinen opettajista haluaa rintataskussani olevat pari mustekynää. Leenan kiiltokuvarasiana toimiva muovinen rasia kiinnostaa myös kovasti toista opettajista. Hän pyytää sen itselleen. Täällä Ugandassa on muutenkin aika suorasukainen tyyli pyytää asioita muzungulta.

Lapset villiintyvät kamerasta täysin

Ugandassa peruskoulun ala-aste kestää 7 vuotta. Sen jälkeen on mahdollisuus kuusi vuotta kestävään keskiasteen koulutukseen, joista kaksi viimeistä vuotta on lukio-opintoja. Järjestelmä on peräisin 1960-luvulta. Peruskoulutus on pakollinen, mutta maaseudulla köyhien perheiden lasten opiskelu voi tyrehtyä koulutarvikkeiden puutteeseen. Perheillä ei ole varaa ostaa koulu-uniformua tai koulussa tarvittavia vihkoja ja kyniä. Tuttu hollantilainen orpokodin pitäjä kertoo, että koulussa lapset myös vievät toisiltaan tavaroita. Meille joku perusjuttu, kuten uusi teroitin tai pyyhekumi on täällä niin arvokas, että se herättää suurta kateutta.

Kampiringisan kuntoutuskeskus

Kampiringisa on vierailukohteistamme rankimpia. Rakennusten ulkonäöstä tulee neuvostoaika mieleen. Kaikki on päässyt rapistumaan. Ei auta vaikka paikan suojelija kyltin mukaan on Mama Janet Museveni, maan ensimmäinen nainen.  Meitä ei ole prepattu lainkaan vierailuun. Tiedämme vain, että sinne on koottu lapsia esimerkiksi Kampalan kaduilta. Osalla on taustalla näpistyksiä ja muuta pikkurikollisuutta. Tulee vähän hölmistynyt olo, kun saavutaan paikkaan. Henkilökunta luulee meidän olevan lääkäriopiskelijoita. He ovat odottaneet, että teemme paikassa jonkinlaisen rokotusohjelman tai terveystarkastukset. Täällä paikassa kameran käyttö on kielletty. Yhtäkkiä edessämme on valtava joukko nuoria, etupäässä poikia. Tyttöjä taitaa olla vain viisi. Pojat ovat paidattomina ja resuisen näköisiä. Suurin osa on paljasjaloin. Me esittäydymme ja laulamme vähän. Tietokilpailussa kysymykset koskevat Suomea ja Afrikkaa. Jaamme samalla pikku palkintoja. Pojat innostuvat itsekin laulamaan rappia. Emma ja Roosa vetäisevät hienosti dueton ”Yksi väsynyt matkustaja” tosi hienosti. Me emme ole kovin omaperäisiä, eli jälleen kerran esitämme Maamme-laulun. Alkaa naurattaa kun joku ehdottaa lastenlaulua ”Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat”. Ei taida toimia näille pojille. Olisi pitänyt panostaa ohjelmaan etukäteen vähän tarkemmin. Joku älykäs porukastamme keksii, että laulamme Jänis istuu maassa. Onneksi pojat eivät ymmärrä, että kysymys on lasten laulusta. Vähän heitä tuntuu laulumme silti huvittavan. Paikassa on valtavan isot kentät, joissa voisi pelata pallopelejä. Nyt kylmiltään se ei onnistu. Paikka tuntuu suoraan sanoen vähän ahdistavalta. Nuoret ovat siellä kolmesta kuukaudesta kolmeen vuoteen. Koulua käydään ohessa. Paikassa on myös pieni terveysasema. Ensimmäistä kertaa näen vastaanottotiskin, joka on tehty täysin pahvilaatikoista. 

Opiskelijoiden matka vierailuille taittuu usein ambulanssin lavalla