Jälleen näkemisen riemua Mudumassa

Matkaeväänä meillä on banaanipannukakkuja

Lavalle mahtuu yllättävän monta

Tiistaina tehdään retki Muduman kylään. Mpigin terveysasemalta viedään sinne lääkkeitä ja rokotteita lava-ambulanssilla. Osa meistä opiskelijoista on siellä jo käynytkin ja nyt on minun vuoroni. Leena lähtee toista kertaa. Hänellä on selkeä tavoite. Hän haluaa löytää pari viikkoa sitten tapaamansa perheen. Kuusilapsinen perhe teki Leenaan sellaisen vaikutuksen, että heidät on löydettävä. Meillä ei ole nimiä, ainoastaan valokuva perheestä. Mukava ambulanssikuskimme Andrew lupaa etsiä meille perheen. Mukaan lähtevät myös opiskelijat Roosa ja Emma sekä sairaalan henkilökuntaa. Lähtöä tehdään hitaasti kuin Iisakin kirkkoa. Haetaan lääkkeet ja rokotteet matkaan. Seuraavaksi lavalle nostetaan jääkaappi ja kaasupullo. Eikä vieläkään olla valmiita. Pitäähän meillä olla evästä. Siis seuraavana suuntaamme banaanipannukakkuja ja ananasta hakemaan. Herkulliset kuumat pannukakut on kääritty banaaninlehteen. Nälkä tulee heti ja ahmimme tyytyväisinä herkkumme. Meitä on lavalla kuusi kyydissä. Sopu antaa sijaa. Otamme siis kyytiin matkan varrelta vielä yhden paikallisen naisen. Pitää vaan toivoa, että lääkelaatikko allani kestää painon. Jääkaappin päällä istuvan sairaalan harjoittelijapojan asema on huomattavasti tukalampi. Tasapaino tosiaan pitää olla kunnossa, ettei keikahda avolavan yli. Tämä on kulkupeli, joka on kuin luotu kuoppaisille hiekkateille. Matka Mudumaan halki kauniiden maalaismaisemien vie vajaan tunnin. Melkein joka mökin pihalta meille vilkutetaan iloisesti. Huudot varmaan arvaattekin…muzungu, muzungu.

Mudumassa lasti puretaan paikalliselle terveysasemalle. Me jatkamme saman tien etsimään ugandalaisperhettä. Andrew näyttää Leenan kamerasta kuvan perheestä ja pian meillä on tiedossa paikka, missä perhe asuu. Siellä naapurit kertovat meille perheen olevan työssä läheisellä pellolla. Ajamme ambulanssilla niin pitkälle kuin pääsemme vuoristoon. Sitten alkaa patikointi vuoren rinteelle. Matkan varrella on talo, jossa on tosi sairaalta vaikuttava mies. Hän makaa maassa puutarhassaan ja kärpäset ovat kimpussa. Emme saa selvää mikä miestä oikein vaivaa, ehkä sydänongelmia. Mies on turvonneen näköinen, eikä jaksa edes hätistellä pois kärpäsiä kimpustaan. Miehen puheesta selviää, että olemme perheen jäljillä. Ambulanssinkuljettaja soittaa puhelun ja tilaa toisen ambulanssin hakemaan miestä sairaalaan. Miehen talon puutarha on täynnä kahvipensaita ja banaaneja. Kaikkialla on niin vihreää ja rehevää kasvillisuutta. Voi miten kaunis on Uganda maaseutu. Toivottavasti mies selviää ja apua vaivoihinsa. Yhtäkkiä viereemme ilmestyy pari lasta. Leenasta lapset näyttävät tutuilta. Eikä ihme, kun nousemme ylös vuoren rinteeseen pellolle, siellä on perheen isä ja äiti työssään pienimmät lapset mukanaan.

Ambulanssi kiinnosti lapsia kovasti

Voi sitä jälleennäkemisen riemua. Leena on liikuttuneen onnellinen, että löysimme perheen. Perhe muistaa nähneensä Leenan aiemmin kylässä. Ambulanssikuski toimii tulkkina lugandasta englanniksi. Perheessä on kuusi lasta, vanhin 8-vuotias ja nuorin 5 kuukautta. Lapsia on melkein siis joka vuoden mallia. Äiti näyttää niin nuorelta, ettei uskoisi hänen olevan suurperheen äiti. Isä puhuu muutaman sanan englantia. Leena jakaa tuliaiset perheelle, jotka ottavat ne iloisena vastaan. Paketissa on lastenvaatetta, leluja, puuroaineksia, maitojauhetta, värikyniä jne. Leena jättää myös nimellään ja postimerkillä varustetut kirjekuoret. Nyt jäämme odottamaan perheen kuulumisia. Se on vielä arvoitus, mistä löytyy lugandan kielen tulkki, jos perhe ei kirjoita englanniksi. Voi sitä ilon päivää köyhässä perheessä. Päivän peltourakka loppuu siihen paikkaan. Menemme läheisen talon pihalle, jonne jätimme ambulanssin. Siellä on lisää väkeä, naisia ja lapsia. Onneksi meillä on vähän mukana tuliaisia myös muille ihmisille, jotka osuvat paikalle. Kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Lapset haluavat ehdottomasti käydä ambulanssin sisällä. Voi olla etteivät ole kovin montaa kertaa matkustaneet autossa, jos koskaan. Meille jää päivästä tosi hyvä mieli. Palaamme takaisin Mpigiin ja taas kyydissä riittää porukkaa. Onneksi ei ole sentään enää jääkaappia tai kaasupulloa ole matkassa. Ikimuistoisen päivän päätteeksi näemme upean linnun. Jos joku tietää, mikä lintu on kyseessä, niin tieto vastaan otetaan kiitollisena. Ei lienee yllätys, että minä en edelleenkään tunne lintuja.