Muzungujen maalausurakka

Innokkaat maalarit työssään

Väri tuputetaan seinään sienellä

Mpigissä on tapana että jokainen opiskelijaryhmä tekee jonkun oman näköisensä projektin. Pitkien neuvotteluiden jälkeen me päädymme maalitalkoisiin ja ”vauvapakkauksiin”. Jokainen osasto suorastaan huutaa maalia ja kunnon siivousta. Suuri houkutus olisi maalata synnytysosasto. Äitejä siellä on liian monta siirrettäväksi evakkoon. Siksi päädymme maalaamaan naisten osaston. Potilaita on vähemmän, joten evakuointi on helpompaa. Alkuun on tehtävä siivous, joten pistämme hanskat heilumaan heti aamusta, ennen kuin tulee liian kuuma. Sairaalan sängyt ovat surkeassa kunnossa. Patjat halkeilevat ja haju on kamala. Yritämme pestä sänkyjä ulkona pihalla. Putkisängyn putkesta hyppää esiin pari nopeajalkaista torakkaa. Inhottava ajatus. Ei ole montaa yötä, kun heräsin tunteeseen, että joku kävelee tukassani. Luulin näkeväni unta. Sitten tunsin, kun joku käveli pitkin jalkaani. Pimeässä hyppäsin ylös sängystä ja sieltä löytyi syntipukki, jättiläistorakka. Ei paljoa naurattanut. Opinpahan tarkistamaan moskiittoverkkoni sisuksen joka ilta ennen nukkumaan menoa. Ilman verkkoa ei täällä nukkumisesta tulisi mitään.

Verhot antavat väriä valkoiseen seinään

Osastonhoitaja Sofia ja Rebekka ovat tyytyväisiä lopputulokseen

Haemme maalit kylän kaupasta toivoen ettei se ole kovin vanhaa. Seinän pohjaväri pitää kuulemma olla valkoinen. Siihen on tietty syy. Se ei houkuttele moskiittoja. Kolmisen vuotta sitten suomalaiset opiskelijat maalasivat lastenosaston uuteen uskoon. Nyt on naisten osaston vuoro ehostautua. Vain osalla meistä on maalauskokemusta. Intoa kaikilta löytyy sitäkin enemmän. Koristeeksi päätämme maalata sanoja. Seinän pohjaa maalataan pari päivää, kunnes siitä tulee valkoinen. Joudumme hakemaan uutta maalia parikin kertaa. Olemme arvioineet menekin liian pieneksi. Seinät suorastaan imaisevat valkoisen maalin. Usko, toivo, rakkaus, viisaus, rohkeus ja vahvuus englanninkielisinä koristavat valkoisia seiniä raikkaan sinisinä. Tulee jotenkin mieleen Kreikan värit sinivalkoisen kotimaan sijasta. Olisin itse toivonut ehkä jotakin värikkäämpääkin. Tämä on kuitenkin eräänlainen demokratia, joten kaikki hoidetaan äänestämällä. Onneksi verhoissa on väriä. Tulee brasilialaisen Paulo Coelhon kalenterin kuvitus mieleen. Jälkikäteen jään miettimään olisiko sanat toimineet paremmin lugandaksi? Valtaosa potilaista puhuu vaan lugandaa.  Naisvaltaisessa porukassa alkaa olla ensimmäisiä tahtojen taisteluita. On hyvä juttu, että saamme homman kuitenkin päätökseen kunnialla. Iloksemme ainakin osastonhoitaja Sofia vaikuttaa tyytyväiseltä lopputulokseen. Minä olen onnistunut maalaamaan ainakin hameeni helman valkoiseksi. Rapatessa aina roiskuu. Maalaus oli yllättävän mukavaa puuhaa jopa näin suuripiirteiselle ihmiselle. Pitäisiköhän jatkaa tätä harrastusta kotona. 

Vauvapakkaus on Rebekan loistava idea. Täällä Ugandassa ei ole samanlaista pakkausta tarjolla odottavalle äidille kuin meillä Suomessa. Monet äidit ovat köyhiä, joten synnytyksen jälkeen annettava lahjapakkaus on varmasti enemmän kuin tervetullut. Pakkaukseen kootaan seuraavia tavaroita: vauvabody, saippua, hammastahna, talkki, terveyssiteitä, pehmolelu, pyyhe, vauvan patjansuojus, sukat ja tumput. Ne pakataan kangaskasseihin ja mukaan liitetään käsintehty kortti. Siihen olemme yrittäneet huolellisesti kirjoittaa englanniksi ja lugandaksi onnen toivotuksen äideille uuden vauvan syntymisen johdosta. Lugandaksi kirjoittaminen sujuu niin ja näin. Meillä on onneksi malli, josta jäljennämme sanasta sanaan. Tarkoitus on jakaa pakkaukset yhtenä päivänä synnärillä kaikille osastolla oleville synnyttäjille. Samalla äitejä hemmotellaan päähieronnalla ja kynsien lakkauksella. Tiina ja Rebekka ovat ostaneet paljon erivärisiä kynsilakkoja Nakumatista. Näistä naiset voivat valita mieleisensä värin ja saavat vielä lakkapullon kotiin mukaan vauvapakkauksen lisäksi.

Vauvapakkauksia

Jälleen näkemisen riemua Mudumassa

Matkaeväänä meillä on banaanipannukakkuja

Lavalle mahtuu yllättävän monta

Tiistaina tehdään retki Muduman kylään. Mpigin terveysasemalta viedään sinne lääkkeitä ja rokotteita lava-ambulanssilla. Osa meistä opiskelijoista on siellä jo käynytkin ja nyt on minun vuoroni. Leena lähtee toista kertaa. Hänellä on selkeä tavoite. Hän haluaa löytää pari viikkoa sitten tapaamansa perheen. Kuusilapsinen perhe teki Leenaan sellaisen vaikutuksen, että heidät on löydettävä. Meillä ei ole nimiä, ainoastaan valokuva perheestä. Mukava ambulanssikuskimme Andrew lupaa etsiä meille perheen. Mukaan lähtevät myös opiskelijat Roosa ja Emma sekä sairaalan henkilökuntaa. Lähtöä tehdään hitaasti kuin Iisakin kirkkoa. Haetaan lääkkeet ja rokotteet matkaan. Seuraavaksi lavalle nostetaan jääkaappi ja kaasupullo. Eikä vieläkään olla valmiita. Pitäähän meillä olla evästä. Siis seuraavana suuntaamme banaanipannukakkuja ja ananasta hakemaan. Herkulliset kuumat pannukakut on kääritty banaaninlehteen. Nälkä tulee heti ja ahmimme tyytyväisinä herkkumme. Meitä on lavalla kuusi kyydissä. Sopu antaa sijaa. Otamme siis kyytiin matkan varrelta vielä yhden paikallisen naisen. Pitää vaan toivoa, että lääkelaatikko allani kestää painon. Jääkaappin päällä istuvan sairaalan harjoittelijapojan asema on huomattavasti tukalampi. Tasapaino tosiaan pitää olla kunnossa, ettei keikahda avolavan yli. Tämä on kulkupeli, joka on kuin luotu kuoppaisille hiekkateille. Matka Mudumaan halki kauniiden maalaismaisemien vie vajaan tunnin. Melkein joka mökin pihalta meille vilkutetaan iloisesti. Huudot varmaan arvaattekin…muzungu, muzungu.

Mudumassa lasti puretaan paikalliselle terveysasemalle. Me jatkamme saman tien etsimään ugandalaisperhettä. Andrew näyttää Leenan kamerasta kuvan perheestä ja pian meillä on tiedossa paikka, missä perhe asuu. Siellä naapurit kertovat meille perheen olevan työssä läheisellä pellolla. Ajamme ambulanssilla niin pitkälle kuin pääsemme vuoristoon. Sitten alkaa patikointi vuoren rinteelle. Matkan varrella on talo, jossa on tosi sairaalta vaikuttava mies. Hän makaa maassa puutarhassaan ja kärpäset ovat kimpussa. Emme saa selvää mikä miestä oikein vaivaa, ehkä sydänongelmia. Mies on turvonneen näköinen, eikä jaksa edes hätistellä pois kärpäsiä kimpustaan. Miehen puheesta selviää, että olemme perheen jäljillä. Ambulanssinkuljettaja soittaa puhelun ja tilaa toisen ambulanssin hakemaan miestä sairaalaan. Miehen talon puutarha on täynnä kahvipensaita ja banaaneja. Kaikkialla on niin vihreää ja rehevää kasvillisuutta. Voi miten kaunis on Uganda maaseutu. Toivottavasti mies selviää ja apua vaivoihinsa. Yhtäkkiä viereemme ilmestyy pari lasta. Leenasta lapset näyttävät tutuilta. Eikä ihme, kun nousemme ylös vuoren rinteeseen pellolle, siellä on perheen isä ja äiti työssään pienimmät lapset mukanaan.

Ambulanssi kiinnosti lapsia kovasti

Voi sitä jälleennäkemisen riemua. Leena on liikuttuneen onnellinen, että löysimme perheen. Perhe muistaa nähneensä Leenan aiemmin kylässä. Ambulanssikuski toimii tulkkina lugandasta englanniksi. Perheessä on kuusi lasta, vanhin 8-vuotias ja nuorin 5 kuukautta. Lapsia on melkein siis joka vuoden mallia. Äiti näyttää niin nuorelta, ettei uskoisi hänen olevan suurperheen äiti. Isä puhuu muutaman sanan englantia. Leena jakaa tuliaiset perheelle, jotka ottavat ne iloisena vastaan. Paketissa on lastenvaatetta, leluja, puuroaineksia, maitojauhetta, värikyniä jne. Leena jättää myös nimellään ja postimerkillä varustetut kirjekuoret. Nyt jäämme odottamaan perheen kuulumisia. Se on vielä arvoitus, mistä löytyy lugandan kielen tulkki, jos perhe ei kirjoita englanniksi. Voi sitä ilon päivää köyhässä perheessä. Päivän peltourakka loppuu siihen paikkaan. Menemme läheisen talon pihalle, jonne jätimme ambulanssin. Siellä on lisää väkeä, naisia ja lapsia. Onneksi meillä on vähän mukana tuliaisia myös muille ihmisille, jotka osuvat paikalle. Kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Lapset haluavat ehdottomasti käydä ambulanssin sisällä. Voi olla etteivät ole kovin montaa kertaa matkustaneet autossa, jos koskaan. Meille jää päivästä tosi hyvä mieli. Palaamme takaisin Mpigiin ja taas kyydissä riittää porukkaa. Onneksi ei ole sentään enää jääkaappia tai kaasupulloa ole matkassa. Ikimuistoisen päivän päätteeksi näemme upean linnun. Jos joku tietää, mikä lintu on kyseessä, niin tieto vastaan otetaan kiitollisena. Ei lienee yllätys, että minä en edelleenkään tunne lintuja.

Lenkkipolun varrelta

Emma reippailee vuorilla

En olisi ikinä uskonut, mutta lenkillä käymisestä on tullut minulle harrastus täällä Mpigissä. Totuuden nimessä se on kyllä harvoja ajanviettotapoja täällä. Samalla saa pienen hengähdystauon majapaikastamme. Tunnelma on välillä tiivis. Kymmenen naista ja yksi mies elävät yhteiseloa kolmen kuukauden ajan. Nukumme kahden kolmen hengen huoneissa ja käytössämme on yksi yhteinen tila, joka toimii myös ruokailuhuoneena. Mistä sitten keksiä ajan kulua iltaisin. Pimeä tulee jo seitsemän aikaan, joten illat tuntuvat pitkiltä. Kun on tottunut käymään kirjastossa joka viikkoa on outoa olla kylä, jossa kirjastosta ei ole tietoakaan. Tai itse asiassa täällä on sosiaalialan opiskelijoilla Nsamizi Instituutissa oma kirjastonsa. Sieltä ei valitettavasti voi lainata mukaan. Kirjat pitää lukea paikan päällä.  Ei ole kyllä kunnon kirjakauppaakaan. Oikein tulee ikävä Mikkelin kirjastoa, Rantakylän uimahallista puhumattakaan. Uimiseen täällä ei ole mahdollisuutta. Ei ole jokia tai pikku järviä. Victoria-järvi ei ole kaukana, mutta se on täällä uimakelvoton. Jossain Sese-saarten lähellä voi kuulemma uida. Siihen menee vielä aikaa, ennen kuin sinne asti päästään. Riemastun kovin kun näen Cinema-kyltin. Kun menen tarkemmin tutkimaan elokuvateatteria, löydän salin, jossa on televisio. Yleisöä tässä elokuvateatterissa riittää. Pitää olla vaan hyvä näkö, että näkee tiirailla normaalin kokoisesta televisiosta isossa salissa.

Rummut tehdään tarvittaessa vanhoista kanistereista

Lenkillä käynti jää siis lähes ainoaksi harrastukseksi. Maisemat ovat upeat, vähän tulee mieleen Andit. Ollaan korkealla vuoristossa ja kaikkialla on vihreää. Oli yllätys, että Uganda on näin vihreä. Sadekauden alkaessa vihreys vielä korostuu. Uudet kukat ja pensaat puhkeavat kukkimaan. Hedelmäpuita on kaikkialla. On banaaneja, avokadoja, jackfruiteja ja guavia. Majapaikkamme puutarhasta löytyvät samat kasvit. Pitää opettaa emännällemme, miten tehdään avokadosta salaattia tomaatin ja sipulin kera. Avokadoja ei täällä juuri arvosteta.  Kahvipensaita on myös vuoristoisella seudulla paljon. Uganda tuottaa robusta-kahvia. Markkinoilla Kalagalassa pitää varoa, ettei kävele torilla kuivumassa olevien papujen yli. Ne on levitetty pressun päälle maahan.  Niin kahvimaassa kun ollaan, juomme itse koko ajan yllättäen Nescafeta. Laadukkain kahvi menee vientiin ulkomaille.

Lenkillä maisemat vaihtuvat. On mukava seurata maanviljelijöiden arkea. Täällä kuokan varressa on useimmiten nainen. Peltotilkut ovat pieniä, mutta tässä hedelmällisessä maaperässä kasvaa hyvin kaikki. Ananasviljelmiä en ole nähnyt. Silloin tällöin törmää autoihin, joiden lava on lastattu ananaksilla. Ne maistuvat tosi makeilla. Yksi ananas maksaa noin 50 centtiä. Polkupyörissä ja boda-boda-mopoissa näkee usein kuljetettavan banaaneja. Matoke on paikallisten suosiossa oleva ruokabanaani. Se on halpaa perusruokaa.

Jackfruitlasti kulkee pyörän päällä

Joka päivä törmää iloisesti huutaviin ja vilkuttaviin lapsiin jotka huutavat muzungua. Muzungu lienee tarkoittanut alun perin muukalaista. Nyt se merkitsee valkoista ihmistä. Joskus harvoin joku lapsi huutaa: muzungu, gimme one dollar. Ugandalaiset ovat avoimen uteliaita ja nauravat paljon. Usein nauretaan myös hämmentyneelle muzungulle. Etenkin jos tämä tupeksii liikenteessä. Täällä saa väistellä mopojen ja matatujen lisäksi myös lehmiä, härkiä ja kilejä. Niitä on kaikkialla. Osa on sidottuna, mutta välillä näkee eläinten juoksevan naru kaulassa. Silloin on parasta hypätä pientareelle. Siellä saakin sitten väistellä termiittien kekoja. Niitä täällä riittää. Ylhäältä vuorilta avautuvat mielettömän upeat maisemat alas kylään. Vuorilla on hiljaista, ainoastaan karjapaimenia työssään.

Lenkkikaverini Joley

Sunnuntaikommelluksia

Ihana enkelinpasuuna kasvaa luonnossa

Guavamatoja

Sunnuntai on tämän viikon ainoa vapaapäivä. Eilinen meni tutustuessa Masakaan, seuraavaan harjoittelukohteeseemme. Otamme siis rennosti ja nukumme pitkään. Aamiaista syödään viikonloppuisin vasta yhdeksältä. Päätän herkutella eilen torilta ostamillani guava-hedelmillä. Kaivan hedelmät kätköistäni ja pilkon ananaksen kaveriksi. Hedelmä on vielä vähän raaka ja yksi siis saa riittää. Hyvä niin, sillä hetken päästä kuuluu kummia. Juliet-keittäjämme on tarkastellut hedelmiä ja päätellyt niiden keltaiseen vivahtavasta väristä, että niissä on matoja. Hän avaa hedelmät yksi kerrallaan ja sieltähän niitä löytyy. Meinaan saada slaakin. Nyt on saatava pikaisesti matolääkkeitä. Ollaan jo yhden kerran niitä otettu täällä. On tunne että tämäkään kerta ei jää viimeiseksi. Yäk… Katsotaan miten käy? Tuleekohan minusta kenties langanlaiha, jos mato kaihertaa elimistössäni. Inhottava ajatus. Ei edes tullut mieleen, että guavassa voisi olla matoja. Kuubassa syötiin niitä urakalla, enkä muista moista ongelmaa olleen.

Meillä kaikilla oli niin mukavaa

Nyt pitää saada muuta ajattelemisen aihetta. Lähdemme läheiseen Mpambiren kylään ostamaan Susannalle rumpua. Matkaa on noin viisi-kuusi kilometriä. Tuleepahan samalla lenkki. Jos oikein uuvutaan, voidaan tulla boda-bodan kyydissä pois. Tämä aamu on pilvinen ja ilma on raikas, juuri sopiva kävelyyn. Matkan varrella kasvaa valtavan isoja enkelinpasuunoita. Juuri niitä ihania valkoisia kelloja, joita olen yrittänyt pari kesää kasvattaa kotona. Huonolla menestyksellä, kaikki kolme kasviani paleltuivat talvella. Voi kun saisin nämä kasvit siirrettyä Suomeen, tai edes yhden. Täytyykin katsoa Valkealan Viherpeukaloiden sivuja, jospa taimia olisi tarjolla. Niitä on tosi vaikea löytää. 

Tyytyväinen Susanna ja uudet rummut 

 Rummuntekijöiden Mpambiressa

Mpambiren kylä on rummuntekijöiden kylä, Masaka-Kampala tien varrella. Rumpuja valmistetaan lehmän, vuohen ja myös käärmeennahasta. Viimeksi mainittu tosin on laitonta. Mpambiressa näkee rumpujen valmistuvan käsityönä pienissä pajoissa. Rumpuja on mustia, ruskeita ja vaaleasävyisiä, riippuen minkä eläimen nahka on kyseessä. Kannattaa vertailla työn laatua ja tietysti kokeilla miten rumpu soi. Hinnoissa on aina tinkimisen varaa. Susannan mukaan tarttuu dalmatialaista muistuttava rumpu 45 000 shillingin hintaan. Toinen rumpu irtoaa tosi edullisesti kahdellakymmenellä tuhannella. Yhteensä siis reilut 20 euroa kevenee kukkaro. Olemme oikein tyytyväisiä kauppoihin. Mietittäväksi jää vielä miten rummut saa pakattua lentokoneeseen. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Itse jään vielä miettimään rummun ostoa sen kuljettamisen hankaluuden takia.

Sunnuntain madonsyönti ei jää ainoaksi kommellukseksi. Näytän keittäjämme Julietin pienelle pojalle valokuvia koneeltani. Poika haluaa ottaa ne äitinsä muistitikulle talteen. Ja niinhän siinä käy, että kun laitan tikun koneeseen, sieltä tulee kylkiäisinä joku virus. Tästä minua on toki varoitettu. Emme meinaa saada sitä poistettua. Kyllä harmittaa. Matoja ja viruksia ja vielä samana päivänä. Toisaalta asiat voisivat olla hullumminkin. Kukaan meistä ei ole saanut malariaa ja muutakaan vakavaa ei ole onneksi sattunut. TIA = this is Africa.

Tämän kun saisi kotiin

Koulussa on parasta olla kiltisti

Kuurojen koulussa luokkakoot ovat pieniä

Batanbalan Kuurojen koulu

Kuurojen koulu sijaitsee Kabasandan kylässä ja sinne on noin puolen tunnin ajomatka. Se taittuu kätevästi ambulanssilla. Vastaanotto ei ole sattuneesta syystä niin riehakas kuin yleensä. Lapset tarkastelevat muzunguja uteliaina ja vähän ujoina. Koulun rehtori ottaa meidät lämpimästi vastaan. Koulu on yksityinen sisäoppilaitos, jossa opiskellaan englantia, viittomakieltä ja muita yleisiä aineita. Oppilaita on 45 lasta.

Koululla harjoittelussa oleva saksalainen Kathrin kertoo oppineensa nopeasti Ugandassa käytetyn viittomakielen. Minä muistan miten viitotaan suomalainen. Oma nimi tuottaa vaikeuksia kun sormet eivät meinaa taipua millään. Koulun rehtori opettaa meidät viittomaan hyvää huomenta. Sitä viitotaan ahkerasti kun tutustumme eri luokkiin. Luokkakoot tässä koulussa ovat pieniä, jopa neljän hengen ryhmiä ja se on hyvä juttu. Osa opettajista on myös kuuroja. Koulussa on lukukausimaksut. Ne tuottavat joillekin perheille ongelmia. Oppilasta ei kuitenkaan laiteta koulusta pois, jos vanhemmilla ei ole varaa maksaa maksuja. Kuurona ei ole Ugandassa helppo olla. Monesti kylissä asuvat perheet, joilla on kuuro lapsi, puhuvat vain lugandaa tai jotain muuta heimokieltä, eivätkä osaa viittoa. Kun perheen lapsi opiskelee kuurojen koulussa kirjoittamaan englanniksi voi tästä tulla kommunikaatiovaikeuksia perheessä.

Kuurojen koulun ilmapiiristä jää hyvä mieli. Henkilökunta näyttää aidosti välittävän suojateistaan. Lapset nukkuvat kerrossängyissä suurissa saleissa. Tytöille ja pojille on molemmille omat salit. Kuurojen koululla päästään oppimaan myös käden taitoja. Ompelupajassa valmistuvat hienot afrikkalaiset mekot ja paidat. Puuverstaalla taas päästään tekemään erilaisia kaiverrustöitä. Paikassa on myös oma mylly, jossa jauhetaan viljaa.

Kibuukan koululaiset

Matolääkkeitä Kibuukan koululaisille

Eniten olen odottanut vierailuja koulussa. Kibuuka on suuri ala-aste, jossa on noin viitisensataa oppilasta. Taas jaamme koulun henkilökunnalle kyniä pakollisten ”Greetings from Finland”. Sama litania on toistunut aika monta kertaa. Koulun oppilaat kootaan luokista ulos pihalle. Teemme esittäytymiset ja kaikki toistelevat nimiämme vuoron perään. Sitten alkaa toimintaosuus. Emme ole turhan pantteina täällä, vaan jakamassa matolääkkeitä. Jokaiselle parille annetaan oma luokka. Meille tulee Leenan kanssa ekaluokkalaiset. Lapsia on varmaan viitisenkymmentä. Teen virheen, kun kaivan tuliaislyijykynät laukusta liian aikaisin esiin. Kaikki tuijottavat vaan niitä. Minä jaan matolääkkeitä yhden per pieni koululainen. Tekisi mieli pistää yksi omaankin suuhun. Meillä on nimittäin edessä sama juttu. Madot ovat täällä tosi yleisiä. Lapset ottavat kiltisti matolääkkeen ja opettaja kirjaa kunkin nimen ylös. Leenalla on muovirasia täynnä kiiltokuvia, niitä riittää useita jokaiselle. Lyijykyniä ei riitä jokaiselle, ikävä kyllä. Niistä taistellaan kyynärpäätaktiikalla. Lapset villiintyvät täysin, kun otamme muutaman valokuvan. Kaikki pomppivat riemusta kiljuen. Opettaja antaa parille villimmälle lapselle kurinpalautusta läpsäyttämällä heitä. Tämä näyttää suomalaisten silmissä hurjalta. Meidän koulumaailmassa tulisi tupenrapinat. Opettaja nappaa myös lyijykynät kahdelta lapselta itselleen. Ärsyttää todellakin ja tekisi mieli ottaa ne takaisin. Olemme Leenan kanssa vähän ihmeissämme, mutta tämä tuntuu olevan yleistä täällä. Suomalainen koululainen uhkaisi varmaan välittömästi lastensuojeluviranomaisella. Täällä ruumiillinen kuritus on hyvin yleistä ja korvapuusteja jaetaan helposti. Toinen opettajista haluaa rintataskussani olevat pari mustekynää. Leenan kiiltokuvarasiana toimiva muovinen rasia kiinnostaa myös kovasti toista opettajista. Hän pyytää sen itselleen. Täällä Ugandassa on muutenkin aika suorasukainen tyyli pyytää asioita muzungulta.

Lapset villiintyvät kamerasta täysin

Ugandassa peruskoulun ala-aste kestää 7 vuotta. Sen jälkeen on mahdollisuus kuusi vuotta kestävään keskiasteen koulutukseen, joista kaksi viimeistä vuotta on lukio-opintoja. Järjestelmä on peräisin 1960-luvulta. Peruskoulutus on pakollinen, mutta maaseudulla köyhien perheiden lasten opiskelu voi tyrehtyä koulutarvikkeiden puutteeseen. Perheillä ei ole varaa ostaa koulu-uniformua tai koulussa tarvittavia vihkoja ja kyniä. Tuttu hollantilainen orpokodin pitäjä kertoo, että koulussa lapset myös vievät toisiltaan tavaroita. Meille joku perusjuttu, kuten uusi teroitin tai pyyhekumi on täällä niin arvokas, että se herättää suurta kateutta.

Kampiringisan kuntoutuskeskus

Kampiringisa on vierailukohteistamme rankimpia. Rakennusten ulkonäöstä tulee neuvostoaika mieleen. Kaikki on päässyt rapistumaan. Ei auta vaikka paikan suojelija kyltin mukaan on Mama Janet Museveni, maan ensimmäinen nainen.  Meitä ei ole prepattu lainkaan vierailuun. Tiedämme vain, että sinne on koottu lapsia esimerkiksi Kampalan kaduilta. Osalla on taustalla näpistyksiä ja muuta pikkurikollisuutta. Tulee vähän hölmistynyt olo, kun saavutaan paikkaan. Henkilökunta luulee meidän olevan lääkäriopiskelijoita. He ovat odottaneet, että teemme paikassa jonkinlaisen rokotusohjelman tai terveystarkastukset. Täällä paikassa kameran käyttö on kielletty. Yhtäkkiä edessämme on valtava joukko nuoria, etupäässä poikia. Tyttöjä taitaa olla vain viisi. Pojat ovat paidattomina ja resuisen näköisiä. Suurin osa on paljasjaloin. Me esittäydymme ja laulamme vähän. Tietokilpailussa kysymykset koskevat Suomea ja Afrikkaa. Jaamme samalla pikku palkintoja. Pojat innostuvat itsekin laulamaan rappia. Emma ja Roosa vetäisevät hienosti dueton ”Yksi väsynyt matkustaja” tosi hienosti. Me emme ole kovin omaperäisiä, eli jälleen kerran esitämme Maamme-laulun. Alkaa naurattaa kun joku ehdottaa lastenlaulua ”Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat”. Ei taida toimia näille pojille. Olisi pitänyt panostaa ohjelmaan etukäteen vähän tarkemmin. Joku älykäs porukastamme keksii, että laulamme Jänis istuu maassa. Onneksi pojat eivät ymmärrä, että kysymys on lasten laulusta. Vähän heitä tuntuu laulumme silti huvittavan. Paikassa on valtavan isot kentät, joissa voisi pelata pallopelejä. Nyt kylmiltään se ei onnistu. Paikka tuntuu suoraan sanoen vähän ahdistavalta. Nuoret ovat siellä kolmesta kuukaudesta kolmeen vuoteen. Koulua käydään ohessa. Paikassa on myös pieni terveysasema. Ensimmäistä kertaa näen vastaanottotiskin, joka on tehty täysin pahvilaatikoista. 

Opiskelijoiden matka vierailuille taittuu usein ambulanssin lavalla