Uuden elämän alkuun

Sairaalan sosiaalityössä eteemme tulee tapaus, jota ei toivoisi koskaan kenenkään kokevan. Perheessä on yksinhuoltajaäiti ja kolme tytärtä, 12-, 11- ja 3-vuotiaat. Äiti elättää perheen tekemällä maataloustöitä puutarhoilla. Perheen vanhin tytär joutuu raiskauksen ja pahoinpitelyn uhriksi. Perheen kotina oleva vuokra-asunto ryöstetään ja hajotetaan. Tästä alkaa kamala pyöritys. Rahaton perhe tulee Masakan sairaalaan hakemaan apua. Lääkäri tekee tarvittavat tutkimukset ja antaa todistuksen tapahtuneesta. Sosiaalihoitajalta ei juurikaan apua tilanteessa heru. Me opiskelijat olemme itsekin aika järkyttyneitä tilanteesta. Etenkin kun joudumme tytön kanssa odottamaan HIV-testin tuloksia. Uganda Cares HIV-klinikka toimii sairaalan yhteydessä, joten testaaminen käy nopeasti. On kamalaa kuulla, että tyttö on saanut HIV-tartunnan. Lapsen elämä on pilattu. Lääkitys aloitetaan heti ja se on ilmainen. Mutta miten tukea tyttöä ahdistavassa tilanteessa. Täällä ei ole mitään vertaistukiryhmiä. Perhe jää tavallaan yksin surunsa kanssa. Meitä tapaus koskettaa kovasti. 

Haemme apua Ugandan Human Rightsin toimiston kautta. Rahallista apua ei täältäkään heru, mutta tukea edessä olevaan oikeudenkäyntiin on odotettavissa. Perheen äiti ottaa kopioita kaikista mahdollisista papereista. Niillä kun kuuluu olevan tapana kadota ennen oikeudenkäyntiä. Jos ei ole poliisin- ja lääkärintodistuksia leimoineen, ei ole koko juttua, kertoo meille Human Rightsin paikallisjohtaja. Kopioiden ottaminen kävelyttää äitiä monta kilometriä, mutta ne on saatava turvaksi. Raiskaaja on saatava oikeuden eteen vastaamaan teostaan. Äidin huoli on valtava. Leima-asia on saanut jo sosionomiopiskelijoiden sapen kiehahtamaan. Sosiaalihoitaja vaatii varattomilta asiakkailta 10000 shillingin maksua. Olemme jo antamassa rahan, kunnes Susannan kanssa alamme epäillä asiaa. Tämähän on valtion ylläpitämä sairaala. Jäävätkö siis kaikki varattomat ilman leimaa. Leima tuntuu täällä olevan yhtä tärkeä kuin Venäjällä. Ilman sitä papereilla tai todistuksilla ei ole mitään arvoa. Tarvitaan paikalle lääkäri, joka ärähtää sosiaalihoitajalle. Leima irtoaakin ihmeen helposti, eikä sitä veloiteta edes opiskelijan rahapusseista. Sosiaalihoitajan kanssa adrenaliini nousee pakostakin.  Hänen ehdotuksensa perheen tilanteessa on maalle muuttaminen ja maataloustöihin hakeutuminen. Äiti haluaa lastensa saavan paremman elämän. Tästä häntä ei todellakaan voi syyttää. Koulutus on avain parempaan tulevaisuuteen ja sen arvon tämä äiti tuntuu hyvin ymmärtävän. Jokainen toivoo lapselleen parasta.

Susanna avaa oven uuteen kotiin

Kylän lapset ihmettelemässä muzunguja

Kun äiti ja lapset lähtevät sairaalasta on omaisuus yhdessä pahvilaatikossa ja kahdessa nyytissä. Lähdemme yhdessä saattamaan heitä kylään, jossa äidin ystävä asuu. Perhe menee väliaikaisesti ystävän luo maataloon. Keskimmäinen tytöistä on ollut ystäväperheen luona koko ajan. Käymme samalla katsomassa vanhaa kotia. Se on siivottomassa kunnossa. Mitä ei ole viety on tuhottu silpuksi maahan. Ankea paikka.

Onneksi perheen äidillä on tarmoa jatkaa eteenpäin. Keräämme opiskelijaporukalla pienen pesämunan äidille ja osa meistä ostaa käytännön tavaroita, kuten astioita ja liinavaatteita. Susanna ottaa perheen sydämen asiakseen. Hän avaa äidille pankkitilin ja perheestä tulee hänen kummiperheensä. Olemme mukana pankissa avaamassa tiliä. Tilinavaus täällä maksaa viisi euroa, lisäksi pitää olla 20 000 shillingin eli noin kuuden euron talletus. Pienistä summista on täällä kaikki kiinni. Lähdemme myös katsomaan uutta kotia. Kahden huoneen asunto irtoaa 70 000 shillingillä (noin 22 euroa) kuukaudessa. Uusi koti odottaa perhettä. On ihanaa nähdä ilo äidin ja lasten silmissä. Paljon puuttuu vielä, mutta oma koti on aina oma koti, eikä tarvitse olla kenenkään nurkissa kolmen lapsen kanssa.Onneksi äidillä oli ystävä, joka majoitti tilapäisesti perheen. Äidin toive on saada säännöllinen työpaikka ja puhelinliittymä, joka helpottaisi käytännön asioiden hoitoa. Naisen elämä ei tosiaan ole helppoa Afrikassa.

Aina bodaan kolme mahtuu