Sosiaalihoitajan arkea Masakan sairaalassa

Vihdoin alkaa ”oikea työ” Masakan sairaalassa. Viralliset kohteliaisuuskäynnit ja osastovierailut ovat onneksi nyt ohi. Kaksi meistä on sairaana, joten lähtijöitä on yhdeksän. Se on iso määrä, kun ottaa huomioon että sairaalassa on jo peräti 60 harjoittelijaa. Nämä ovat ugandalaisia opiskelijoita. Täällä on käytäntönä, että viimeisenä vuonna tehdään pitkä harjoittelu. Olipa sitten kyseessä sosiaalipuolen tai hoitoalan opiskelija. Olemme aikataulun mukaisesti paikalla puoli yhdeksän aamulla. Hoitajille riittää heti vientiä, kaikki jalkautuvat eri osastoille. Me jäämme ihmettelemään eikö meitä halua kukaan. Joku soittaa puolestamme puhelun sairaalan sosiaalihoitajalle. Hän on kuulemma tulossa. Tunti menee ja sosiaalihoitaja Josephine ilmestyy paikalle korkeissa koroissaan pieni poika käsipuolessaan. Poika on ehkä noin pari-kolmevuotias. Vaikuttaa että on kenties joku lastenhoito-ongelma. Poika kulkee mukana koko aamun. Kun Josephine kertoo meille sairaalassa tehtävästä sosiaalityöstä, imee poika samalla äitinsä rintaa. Täällä se on aivan luonnollista. Väkisinkin alkaa hymyilyttää, jos meillä tapahtuisi sama Suomessa. Josephinen toimistossa on ollut vesivahinko. Näyttää siltä että tämä ei ole hänen päivänsä. Pojalla pääsee pissat housuun ja välillä on kamala itku ja parku. Josephine antaa meille suoran kuvan sosiaalityöstä Afrikassa, työtä on paljon. Resursseja ja rahaa on niukasti. Täällä luotetaan perheen ja suvun apuun. Tai heidät oikeastaan velvoitetaan auttamaan omaisiaan.

Sosiaalihoitaja antaa meille pareittain omat tapaukset. Sanna ja Susanna lähtevät ratkomaan itsemurhaa yrittäneen tytön ongelmia. Hänellä on äitipuolen kanssa ongelmia kotona. Välit ovat tulehtuneet ja tyttö ei näe muuta ratkaisua. Tilannetta on edeltänyt kamala riita äitipuolen kanssa. Ollin ja minun tapaukset ovat vanhempia yksinäisiä naisihmisiä. Toinen on maalta ja tullut sairaalaan naapureiden auttamana. Naisen jalassa on ollut pikku haavoja ja se on infektoitunut ja turvonnut muodottomaksi. Ensimmäinen ajatus on elefanttitauti. Siinä jalka turpoaa ihan muodottomaksi ja näyttää suomuiselta norsun jalalta. Joku meistä on Kampalassa sellaisen jo nähnytkin. Nainen on varaton, eikä sukulaisia tunnu olevan. Jalasta on otettu koepaloja ja niitä tutkitaan Kampalan yliopistollisessa sairaalassa. Nainen on ollut pari kuukautta jo sairaalassa. Masakan sairaalan on valtion sairaala, joten maksua ei mene. Mutta tässä kuussa ruoka-annoksia on vähennetty. Eli myös omaa rahaa ruokaan tarvitaan. Sitä ei yksinkertaisesti ole. Nainen voisi jo kotiutua, mutta kyytimaksu puuttuu. Hän tulee Masakan ulkopuolelta. Veli asuu Kampalassa, mutta yhteydenpito on ollut heikkoa. Nyt pitäisi siis metsästää kadonneita sukulaisia.

Osastolla huutaa pieni tyttö kivuissaan. Palovammoja puhdistetaan ja arvaatte että se tekee kipeää. Onneksi kasvot eivät ole vaurioituneet. Tyttö on todella soma. Olisipa Afrikan tähti nyt matkassa. Naisten kirurgisella osastolla on pari muutakin pientä tyttöä. Mietimme mitä voisimme lasten kanssa puuhata.

Toinen tapaus on 48-vuotias nainen, jolla on diabetes ja myös ongelmia toimeentulon kanssa. Täällä ei tosiaan ole kaikille yleisesti saatavilla eläkettä tai esimerkiksi työttömyysturvaa. Naisella on veljentytär, joka on mennyt naimisiin johonkin kylään, jonka nimeä nainen ei muista. Yhteydenpito on katkennut. Naisella ei ole puhelinta. Hän näyttää uskomattoman laihalta ja hennolta. Ruokaa olisi diabeteksen takia saatava säännöllisesti. Sairaalan puolesta tulee vain yksi annos päivässä ja se ei riitä. Rahaan päivittäiseen toimeentuloon siis tarvitaan pikaisesti.

Ja meidän olisi löydettävä näihin ratkaisu. Osastolla jää jotenkin tunne, että hoitaja odottaa meidän antavan rahat.  Se olisikin helppo ratkaisu, mutta mitäs sitten seuraavana päivänä. Tapaukset kun eivät jää tähän. Jotenkin harmittaa tuo valtion rooli. Sen pitäisi taata jokaisella ihmiselle perustoimeentulo. Sosiaalihoitaja mainitsee vastaanotolleen tulevan joskus ihmisiä, joilla ei ole vaatteita. Tytöt ovat nähneet Port Fortalissa myynnissä vaatteita, joiden epäilivät pakkauksista päätellen olevan humanitaarista avustustavaraa.

Aidsorpoja tukeva ravintola ja elokuvateatteri on kantaruokapaikkamme Masakassa

Ainoa ratkaisu täällä tuntuu olevan sukulaiset ja niiden mukanaan tuoma raha. Suomessa näiden naisten paikka olisi varmaan jonkinlainen palvelukoti tai sitten apua tuotaisiin kotiin. Mutta täällä ei todellakaan ole ”meals on wheels” palvelua. Asiaa pohditaan käytännön kannalta. Mistä saataisiin sukulaiset kiinni. Heitä kuulemma kuulutetaan radioilmoitusten ja mainosten kautta. Kukaan ei ota puheeksi naisten omaa mielipidettä tai toiveita. Meillä puhutaan ihmisten voimaannuttamisesta. Täällä auttaa raha. On aika avuton olo. Yritämme siis alkaa etsiä sukulaisia apuun.